Kuulumisia jälleen kerran!

Menee tämä aika nykyään niin nopeasti ettei itse tajuakkaan.. Kohta on jo heinäkuu. Se kauan odotettu kuukausi, monestakin syystä. Sitä ennen ja toki sen jälkeenkin on aika treenata, syödä oikein, treenata, syödä ja niin edelleen.

Välillä tuntuu, ettei mitään kirjoitettavaa ole. Jokaisesta kilosta, pudotetusta, en aio tänne omaa postausta tehdä. Kotitreeneissä ei ole mitään jännää (koska en halua kuvata ilmettäni, "vihaan" kotitreeniä..)

Sen verran uutta kuitenkin on tässä elämässä että saliohjelma vaihtui, jo viikko sitten mutta nyt vasta älyän siitä postata.. Olen oikea antibloggaaja. Aina ajantasalla. Mutta tosiaan. Salitreeni vaihtui vähän vaativampaan ja siten salilla täytyy käydä useammin. Salin lisällä myös lenkkeily muuttui kävelystä juoksu/hölkkätreeneiksi.

Hankala kuvailla itseään salilla.. Onneksi sali oli tässä vaiheessa tyhjä niin ilkesin räpsiä edes jotain.

Näiden lisäksi olen myös aloittanut ryhmäliikuntatunnit palaamaalla tuttuun ja turvalliseen lajiin, Zumbaan. Oli tarkoitus männätiistaina testata uutta lajia, sh´bamia mutta tunti olikin peruttu. Ensi tiistaina en ole kotona joten en pääse silloinkaan. No, tuon tilalla oli sitten Zumbaa ja kyllähän se minulle kävi. Joskus vuosia sitten kävin jonkun kerran viimeksi. Silloin koski polviin eikä hyppyjä voinut tehdä. Toisin on nyt, jaksan hyppiä! Toki jossain kohti tuntia alkaa tuntua ettei jaksa, mutta jostain sitä tahdon voimaa on vielä löytynyt ja kengät on nousseet maasta ylöspäin ja takapuoli heiluu ja lantio saa liikettä ja niin edelleen. Noiden tuntien jälkeen on ollut niin hyvä olo! Mukava, iloinen ja hyvätuulinen! Pää hiessä raahaudut kotiin - suoraan saunaan. Ja ah sitä tunnetta sen jälkeen!

Aamujuoksulla. Niin hiki ettei silmälasitkaan pysy päässä!

Käytiin miehen kanssa Oulussa rentoutumassa. Toripolliisin kanssa oli pakko saada kaveriselfie.

Mutta joo.. Treenailut jatkuvat ruokavalion ohessa. Eilen vietin herkkupäivää. Tänään ei todellakaan tee mieli enää yhtään mitään sokeripitoista. Olen kerrassaan onnellinen, että pääsen näistä näinkin helpolla yli.

Haha, en tiiä mitä tähän sanois.

Nähdään!

♥:Lina

Vuosi

Mitä kaikkea onkaan tapahtunut vuodessa?

Kun vuosi sitten (16.6.2014) menin lääkärin vastaanotolle, en todellakaan tiennyt miten tulen muuttumaan. Vuodessa on tapahtunut todella paljon. Ja se on mennyt nopeasti.

Vuosi sitten..

Painoin 103kg.
Olin väsynyt.
Olin aikaansaamaton.
Olin laiska.
Minua paleli aina.
Voin huonosti.

Vuosi sitten elämäni oli melko tylsää. Työpäivän jälkeinen aika meni sumussa. Töissäkin olin välillä kuin sumussa, mutta oli pakko tsempata. Sen takia varmaan olin aina työvuoron jälkeen uupunut. Nukuin helposti jopa 14h yöunia ja työpäivän jälkeen vielä 2h päiväunet. Iltavuoroihin mennessä menin illalla nukkumaan klo 23 ja heräsin seuraavana aamuna klo 11-12 kun työvuoro alkoi yleensä klo 13. En harrastanut juurikaan liikuntaa eikä minua kiinnostanut pitää huolta itsestäni. Jokaisella kauppareissulla ostin jotain herkkua mukaan. Saatoin syödä litran jäätelöä tai pussillisen sipsejä ja sen jälkeen vielä hampurilaisaterian. Eikä ns. tuntunut missään! Eikä minua myöskään kiinnostanut itseni hyvinvointi! Minulla ei todellakaan ole ikävä entistä itseäni. En voi edes katsoa kuvia itsestäni noihin aikoihin. Tulen vain surulliseksi..

Tilanne nyt..

Painan n. 77kg ja suunta on alaspäin.
Olen virkeä.
Saan asioita aikaan.
En ole laiska, vaan jaksan lähteä työpäivän jälkeen lenkille/salille/juoksemaan tms.
Minua ei palele!!!
Voin hyvin!

Tämä mennyt kevät on ollut suurinta muutosta elämässäni! Kaikki alkoi tosiaan jo vuosi sitten, muttaa oikea harppaus tapahtui vasta tänä keväänä kun palkkasin itselleni personal trainerin. Kiitos Jaana! ♥ Koko mennyt vuosi on niin ihmeellinen, ettei sitä itsekkään tajua. Olen aivan eri ihminen kuin ennen. Identiteetti on muuttunut, ulkonäkö ja ulkomuoto on muuttunut. Olen toki vielä puoli välissä, mutta olen kyllä itsestäni hiton tyytyväinen jo nyt! Minä olen pystynyt tekemään tämän kaiken muutoksen, eikä minulla todellakaan ole ikävä entistä elämää!

Nykyään herkuttelen kerran kuukaudessa. Silloin tällöin saattaa esim. väsyneenä käydä mielessä että "voi kun ois vaikka suklaata". Mutta se ajatus kyllä lähtee päästä yleensä yhtä nopeaa kuin on tullutkin. Sellainen sadasosasekunin ajatus, tiedättehän? Kun syö päivän aikana oikein ja hyvin, niin ei tule nälkä eikä tule sen kummemmin himojakaan. Välillä tosin saattaa tulla sellaisia "voi kun sais makkarakeittoa tai aurajuustolasagnea". Mutta.. Ne on onneksi tosiaan ohimeneviä. Pystyn täysin rehellisesti sanomaan, että olen hairahtunut vain kerran ruokavaliostani! Ja sekin oli vasta ihan taannoin. Ja se jos jokin opetti kantapään kautta että kaidalta tieltä ei luisuta! Maha ei todellakaan kestänyt rasvaista ruokaa.. mutta siitä ei sen enempää.

Peilistä katsoo joka päivä uusi ihminen. Silmät ovat samat, mutta muuten en aina tunnista itseäni. Juuri kun olen tottunut XL-kokoisiin vaatteisiin, niin ne roikkuvatkin jo päällä. Nyt menee L-koko. Kohta varmaan M? Tuntuu siltä, että pää ei tule ihan niin nopeaa perässä kuin kroppa. Pää luulee edelleen ajoittain, että olen iso. Tai olenhan minä nyt tietyllä tavalla vieläkin iso kun pituuteen vertaa, mutta jos vertaa edellisvuoden mittoihin niin olen tosiaan jo kohta normaali! Kuten aiemmassa kirjoituksessa sanoin, tavoitteeni ei ole olla laiha. Tavoitteeni on olla terve, normaali, hyväkuntoinen nainen! Ja siihen ollaan kovaa matkaa menossa!

Yksi kuva kertoo kaiken. Toukokuussa painoin 103kg. Kesäkuusta maaliskuuhun pudotin painoa ilman ulkopuolista apua. Maaliskuussa palkkasin personal trainerin. Silloin painoin n.89kg. Tuo 77kg kuva on otettu 15.6.15. En tunnista itseäni noistakaan. Ehkä se kuuluu asiaan.

Älyän vasta nyt, kuinka hukassa olen viime vuodet ollut. En ole ollut oma itseni. Näin jälkeen päin ajatellen ihan ällöttää ajatella itseään siinä kunnossa. Mutta kun tietää että se kaikki oli useamman sairauden summa, niin sen ymmärtää. Ei siinä kunnossa olisi pystynyt tällaiseen muutokseen! Ei ihminen sentään mikään kone ole!

Nykypäivänä jaksan töissä hyvin! Ei ole nivelvaivoja, ei plantaarifaskiitteja jaloissa. Jaksan siirtää asiakkaita, jaksan muutenkin fyysisesti paremmin töissä. Työpäivän jälkeen toki hieman väsyttää, varsinkin aamuvuoron koska vihaan aamuja ;) Aikaisia aamuja siis.. Mutta pienen "välikuoleman" jälkeen kun painelee kartanolle lenkille, juoksemaan yksin tai seurassa niin kummasti sitä virkistyy. Ja voi miten minä nautin liikunnasta nykyään! Se tunne itse liikkuessa ja sen jälkeen on niin mahtava! Sain kuulla edellisinä vuosina useinkin siitä kuinka "se" tunne tulee kun vaan liikut ja liikut ja liikut.. Mutta ei se koskaan tullut. Koska pää ei ollut valmis siihen.

Tämä kaikki olisi mahdotonta jos en olisi päässyt oikealle lääkärille. Ja jos olisin luovuttanut joulun jälkeen, kun painon putoaminen pysähtyi. Mutta en luovuttanut! Tiesin heti, että tarvitsen ammattiapua. Sitä etsin ja sain ja tällä tiellä aion jatkossakin pysyä! Tämä homma on todellakin yksi parhaimmista päätöksistäni tässä elämässä!

Aina välillä mietin, jankkaanko tätä asiaa "julkisuudessa" eli sosiaalisessa mediassa liikaa. Kadehtiiko minua joku? Mutta kun mietin, kuinka tärkeää vertaistuki on sairastuneelle ja samassa tilanteessa oleville, niin aion jatkossakin kirjoittaa rehellisesti tätä blogia, hehkuttaa pudonneita kiloja ja kertoa missä mennään! Tämä on minun tapani auttaa ja olla vertaistukena!

Ja nyt jos luit tämän tekstin tänne asti, niin olisi kiva jos kommentoisit ja kertoisit kuka olet. Tai tarkoitan lähinnä että millainen lukija tätä blogiani lukee? Lukijoita ei ole paljon, mutta mitäs määrällä jos laatu on hyvää? ;)

Kiitos! :)

♥: Lina

Ajatuksia

Luin hiljattain jutun naisesta joka oli laihduttanut 40kg. Siinä samaisessa jutussa puhuttiin siitä, kuinka ihmiset kommentoi laihduttaneen ulkomuotoa. Niin positiivisesti kuin negatiivisesti. Sitä juttua lukiessa ajattelin itseänikin.. Minäkin saan kuulla lähes päivittäin jotain aiheeseen liittyvää. Totta kai positiiviset kommentit ovat mukavia. Saat kuulla siitä kuinka hyvältä näytät ja kuinka hienosti olet pystynyt karistamaan kilosi. Ne kommentit ovat itsetuntoa kohottavia ja totta kai tuntuvat hyvältä. Mutta nyt kun olen laihtunut jo yli 20kg niin olen saanut myös kuulla kuinka "eikö nyt jo riittäisi" tai "elä enää laihdu" ja "sinusta ei jää kohta mitään jäljelle". Ja ne kommentit eivät tunnu kivalta. Minä olen koko projektin aikana tiedostanut kaiken laihtumiseen liittyvän. Todellakin tiedän milloin laihtuminen menee yli. Ei minun tavoitteeni ole olla laiha. Minun tavoitteeni on olla terve, hyvännäköinen ja normaali aikuinen nainen.

Tavoitteeseeni on vielä matkaa. Olen kyllä jo voiton puolella mutta kuten äsken sanoin.. Terveys on kaiken a ja o. Siksi minä jatkan vielä ja aion laihduttaa vielä tovin että olen tavoitteessani. Sen jälkeen alkaa se oikea työ. Kun pitää kilot kurissa ettei pääse enää samaan kuntoon kun on aiemmin ollut. Sitä aikaa hieman jännitän mutta toisaalta kun tiedän että olen tehnyt elämäntapamuutoksen, niin en usko että tulevaisuus tulee olemaan vaikeaa.

Tiedättekö muuten miltä tuntuu laihtua paljon (no olipa kysymys..)? Tarkoitan siis, että kuvitelkaa itsenne sellaiseksi, joka jokapäivä katsoo peilistä itseään eikä tunnista sieltä näkyvää henkilöä? Tai kun laitat jonkun vaatteen päälle ja se istuu hyvin. Etkä edellenkään tunne peilistä näkyvää tyyppiä? Kroppa muuttuu koko ajan. Juuri kun olet vähänkään totuttautunut ajatukseen että XL vaatteet ovat sopivia niin sitten ne jo roikkuu päälläsi ja opettelet taas katsomaan peiliin hämmästymättä. Opettelet olemaan uudestaan oma itsesi. Opettelen uusia asioita uudella vartalollasi. Peilin edessä kääntyilet ja vääntyilet ja mietit että kuka tuo on. Pää on sama, mutta vartalo ei. Pää tulee tosiaan jäljessä tässä hommassa. Kaupassa etsit itsellesi vaikka uusia housuja. Menet housut kainalossa sovituskoppiin kunnes älyät housut päällä, että pienempi koko olisi ollut parempi. Väkisin etsii itselleen aina isompaa kokoa. Nettishoppailussakin käy niin että "äh, ei oo kokoja.. Eikun.. Onpas!". Tähän menee varmasti vielä aikaa että pää sisäistää tämän kaiken. Ja sitten tosiaan kun pää on eri tahdissa kropan kanssa, niin joku tulee sanomaan sinulle että "lopeta jo". Noh, tuota.. En tiedä miten tuohon kommentoisi..

Tästä tuli hieman tällainen sekametelisoppa, mutta oli pakko purkaa ajatuksia. Tässä postauksessa ei ole kuvia, koska en ole itsestäni niitä napannut ellei selfieitä lasketa.. No, koitan ryhdistäytyä ja ottaa itsestäni koko vartalo kuvia että tosiaan hoksaisin vihdoinkin olevani minä. Minä itse. Kokonaisena. Ehjänä. Laihempana. 

Koskenlaskua!

Olin eilen ammattiosastoni kanssa vähän virkistäytymässä. Ja oikeastaan ihan kirjaimellisesti, sillä vettä tuli päälle välillä ihan aimoannoksin! Olen joskus ennen muinoin nuorena tyttönä laskenut koskia kanootilla. En muista tuosta paljoakaan, koska siitä on jo 11 vuotta. Tällä kertaa mentiin kumilautalla. Ja paikka oli siis Lieksassa, ruunaalla.

Tässä kuvassa olen vielä kuiva. Varusteet päällä (pelastusliivit puuttuu..) menossa kohti koskenlaskun lähtöpaikkaa. Meidän paatissa oli 8 melojaa ja voi kerrassaan, että oli meillä hauskaa! Ja eihän se ole matka eikä mikkään, jos joku ei oksenna.. Yleensä syynä lienee alkoholi, mutta tällä kertaa, rehellinen kun olen, se olin minä. Enkä laisinkaan alkoholin takia vaan aamulla syödyn croissantin takia. Ei tainnut maha tykätä rasvaisesta croissantista useiden kuukausien jälkeen. Maha parka.. No, sinne tuli oksennettua ja matka jatkui sen jälkeen rattoisasti ;)

Itse kosket eivät olleet mielestäni kovinkaan isoja. Mukavat vauhdit niissä sai ja meloa täytyi täysillä. Ensimmäinen koski kasteli meidät eniten! Vettä tuli niin suoraan naamalle ettei voinut kuin nauraa! Puhelimet ja rahat oli luonnollisesti linja-autossa odottamassa, kun kukapa niitä kastumaan olisi halunnut mukaan ottaa. Joten kuvia itse järveltä ja koskelta ei ole. Niinpä lainasin Ruunaan sivuilta kuvan. 

Tämän näköistä touhua se oli, tosin meillä oli enemmän vaatetta päällä ;). Sen jälkeen kun oltiin kasteltu itsemme ensin koskien kuohuissa ja lopulta pienessä vesisateessa, päästiin lämpimään rantasaunaan lämmittelemään. Ja sopivasti juuri kotimatkan alettua pieni ukkoskuuro pyyhkäisi yli.

Olipa kyllä mukava reissu ja itse koskenlaskukin oli mukavaa! Pitäisi useammin harrastaa tällaisia lajeja!

♥: Lina